TELTTARETKI SALOSSA 2

Salon taidemuseon näyttely on avattu. Näyttelyn taiteilijat alla olevien kuvien järjestyksessä: Kati Rapia, Katja Tukiainen, Anna Sailamaa, Jyrki Nissinen, Marko Turunen, Matti Hagelberg, Reijo Kärkkäinen, Aapo Rapi, Bo Haglund, Jarno Latva-Nikkola, Jyrki Heikkinen ja Amanda Vähämäki.

Mainokset

25 thoughts on “TELTTARETKI SALOSSA 2

  1. Taidemuseo, taidenäyttely… Kaipa sen on tarkoituskin vaikuttaa ”taiteelliselta”. Vai mitä noi lainausmerkit tarkoittaa? Päinvastaista?

  2. Koen vaan nämä sarjakuva-aiheiset taidenäyttelyt aika turhana puuhasteluna. Suomessa on etenkin nyt juhlavuoden kunniaksi muutamia isoja ja paljon pienempiä sarjakuvanäyttelyitä eri gallerioissa ja taidemuseoissa. Sitä miettii että miten moni näistä teoksista pärjäisi omillaan, kuvataiteena kuvataidenäyttelyssä. Toisaalta taidemuseoihin änkääminen on huolestuttava tendenssi kun Suomessa kuitenkin ilmestyy lukuelämyksinä toimivia ja aikaa mahdollisesti kestäviä sarjakuvaKIRJOJA helvetin harvoin. Paljon vouhotetaan siitä kuinka suomalainen taidesarjakuva ja sarjakuva yleensä on parasta maailmassa, mutta onko se todella? Sisältönsä puolesta. Tänä vuonna on ollut jo monta sarjakuvataidenäyttelyä, mutta montako merkittävää sarjakuvakirjaa on ilmestynyt? Ei tule yhtään mieleen. Ja epäilen että sama jatkuu loppuvuodenkin, ei ole tiedossa yhtään potentiaalista kirjaa näin sarjakuvan juhlavuoden kunniaksi vaikka syksyllä taas ilmestyy muutama tusina kotimaista uutuutta.

  3. Sitä en kuitenkaan kiellä etteikö tällaisilla näyttelyillä voisi olla jotain alaa yleisesti hyödyttävää markkinoinnillista arvoa. Kaikenlainen omien pienten piirien ulkopuolelle kurottaminen on ihan tervettä ja hyödyllistä.

  4. Minusta sarjakuva kuuluu sinne minne se on tehty eli useimmissa tapauksissa kirjan sivuille ja siksi sarjakuva-aiheinen/henkinen näyttely saisi olla jotain muuta. En odota enkä halua lukea kirjaa museon seiniltä. Siksi Salon näyttely on minusta onnistunut. Lisäksi esillä on 12 tekijää mikä on paljon ja silti homma pysyy varsin hyvin hanskassa.

    Vaikkei suomalainen taidesarjakuva olisikaan tänä päivänä kovinkaan sisällökästä, lukeutuu se minusta edelleen mielenkiintoisimppiin koko maailmassa (minun tiedon mukaan). Henkseleitä ei silti tarvitse alkaa paukuttelemaan koska muuallakin samantyyppisiä sarjakuvia vaivaa tietynasteinen tyhjänpäiväisyys. Osataan tehdä hienoja kirjoja mutta sisältöä jää hiukan uupumaan. Selittynee osittain tekijöiden nuorella iällä.

    Itselleni merkittävä kotimainen sarjakuva valmistui (5-6 vuoden työ) ja viimeinen osa myöskin ilmestyi tänä vuonna.

    Ainakin Koirankakkaa on tänä vuonna ilmestynyt kotimainen laatujulkaisu.

  5. Tuli vain mieleen että tässä arvostellaan isoa näyttelyä muutaman minun ottaman valokuvan perusteella. Kuvien ei ollut tarkoitus kiteyttää koko näyttelyä vaan antaa maistiainen.

  6. En arvostelekaan tässä tätä näyttelyä vaan kaikkia niitä kymmeniä sarjakuvataidenäyttelyitä ympäri Suomen tänä vuonna ja noin yleisestikin. Jos totta puhutaan olen joistakin näyttelyistä nauttinutkin mutta kyseenalaistan tämän ilmiön noin niin kuin yleisesti.

    Haastattelusi tänään Etelä-Suomen sanomissa: ”Turunen uskoo että suomalainen sarjakuva jakautuu tulevaisuudessa yhä enemmän kahteen leiriin, yhteiskunnallisesti tuettuun museotaiteeseen ja kaupalliseen lukemistoon”. Jos tässä on todellakin vaihtoehdot niin Kreegah Bundolo suuntaa jälkimmäiseen vaihtoehtoon koska koen sarjakuvan ensisijaisesti luettavaksi enkä koettavaksi taiteeksi.

  7. Ja kun miettii jotain Glömp X-kirjaa ja näyttelyä niin rumaa ja sisällötöntähän se oli. Paha mieli tuli kun kirjan näin ja yritin sitä lukea. Uudistaa saa ja kokeilla, mutta…

    VOIS JOKU UUDISTAA JA KOKEILLA SILLEEN ETTÄ TEKISI KIRJAN JOSSA OLISI OIKEESTI KOSKETTAVA JA VÄKEVÄ TARINA JONKA KUKA TAHANSA VOI LUKEA!!!

    Sen jälkeen voi sitten ryhtyä tekemään sarjakuvia mämmiin reikiä tökkimällä ja pitsiä nypläämällä.

  8. Kyllä yhteiskunnallisesti tuettu museotaidekin voi ja saa olla luettavaa. Luettavanhan ei tarvitse merkitä sitä että kuvat ovat täynnä tekstiä. Jotenkin museossa sitä vain katselee ennemmin kuvaa tai jotain muuta kuin valtavia määriä tekstiä piirrettynä tai heijastettuna seinille. Aivot ovat virittäytyneet ottamaan vastaan toisenlaista viestintää. Jos menen taidemuseoon katsomaan näyttelyä niin en odota pääseväni lukemaan romaania. Sama juttu Glömpin kohdalla.

    Minua kyseinen kahtiajako ei muuten vaivaa. Saa tapahtua. Pystyn nauttimaan molemmista. Kumpiakin tarvitaan, molemmissa tapahtuu jänniä ja mielenkiintoisia juttuja ja molempia voi minun puolestani tehdä samat henkilötkin jos pystyvät (monesti ei pysty). Ja se että ennustan jotain julkisesti lehdessä tarkoittaa että suurella todennäköisyydellä tapahtuu aivan päinvastoin. Kokemus on osoittanut että olen näissä asioissa yleensä väärässä.

  9. Tänään ollessani pyörälenkillä pulahdin järveen (ilman pyörää). Tapahtuma oli periaatteessa aika abstrakti kokemus. Ei syntynyt koskettavaa ja väkevää tarinaa mutta oli se silti parempi kuin yksikään lukemani kirja mistä löytyy oikeaoppinen tarinan kaari.

  10. Terve Hans! Oli mielenkiintoista lukea kommenttejasi. Me emme tunne toisiamme, olen Sailamaan Anna ja koska osallistuin molempiin kommentoimiisi näyttelyihin (GlömpX ja Salo) tuntui tärkeältä jatkaa aloittamaasi keskustelua. Tarkoitus ei ole polemisoida tai arvostella, sarjakuvien ohessa kirjoitan lopputyötäni ja olen näitä asioita siksi pohtinut erilaisten kontekstien kautta. Sarjakuva toki kiinnostaa minua noin ylipäänsä. Haluaisin pohtia hieman esiinnostamaasi ”taidesarjakuvan” ilmiötä. Pahoittelut että kirjoitan myöhässä, olen kesäreissulla ja vaikka ajatus kulkee toiminta ei seuraa mukana niin nopeasti. Toinen pahoittelu mahdollisten kielioppivirheiden johdosta.

    Oma lähtökohtani sarjakuvan tekemiseen ja lukemiseen on kuvataiteessa (opiskelen taidekasvattajaksi ja aloitin sarjakuvien teon vasta ”aikuisiällä”). Koen sarjakuvan siis ensisijaisesti visuaalisena muotona. Sekä GlömpX:ssä että Salossa esittelemissäni töissä tietoisesti kokeilin erillaisia kuvallisen kerronnan muotoja tapahtumien esittämiseksi. Olen ymmärtänyt että ihmiset ajattelevat sarjakuvaa myös kirjallisuuden ja käyttögrafiikan kautta, nämä näkökulmat poikkeavat tietysti omastani, juuri tämän takia on mielenkiintoista ja antoisaa vaihtaa mielipiteitä.

    Piirrustuksen ja maalaamisen ohella olen opiskellut käsikirjoittamista kyetäkseni hallitsemaan keskeisä termejä ja ymmärtääkseni kerronnan perusrakennetta. Ongelmana on kuitenkin aina ollut se etten juuri saa vastauksia minua kiinnostaviiin kuvallisen kerronnan kysymyksiin. Miten ”kerron” liikettä, aikaa ja kokemuksia (tarinaa) piirtämällä? Paljon suosimani dialogi ei toimi silloin kun henkilöitä on vain yksi tai jos en halua että henkilöni puhuvat. Siksi olen alkanut tutkimaan ja katsomaan elokuvia. (En tietystikään väitä että sarjakuvan ja elokuvan kielet ovat rinnasteisia.) Mielestäni esimerkiksi John Cassavetesin elokuvat ovat lähes käsittämättömän hienoja sekä näyttelijävalintojen että erityisesti kertomisen tavan johdosta. Hänen elokuviaan kutsutaan ”kokeellisiksi” ja hänen elokuvissa näen maailman sellaisella tavalla jota en ole kokenut ennen. Joskus minulle on käy näin myös sarjakuvien saralla. Yhtenä esimerkkinä Jockum Norsdtrömin kuvakirjat ja Anke Feuchtenbergin teokset. Näihin molempiin tekijöihin olen tutustunut ensin taidenäyttelyissä ja myös heitä kutsutaan ”kokeellisiksi”. Molemmat käyttävät sellaista kuvakerronnan kieltä ja tapaa joka ei ole rutiininomaista. He rakentavat täysin oman maailmansa ja tämä on juuri se suurin arvo jonka näen oleellisena kokeilevassa tekemisessä.

    Aina kokeellinen teos ei onnistu, myönnän auliisti tämän tosia-asian. Silti minusta onnitumista tärkeämpää on että etsitään ja kokeillaan. Olen joutunut puhumaan paljon nykytaiteesta työskennellessäni oppaana Kiasmalla. Teokset joista puhun eivät todellakaan aina ole minulle mieleisiä tai onnistuneita ”omassa kokeilussaan”. Silti on merkityksellistä että niitä tehdään, maailma muuttuu ja kuvat sen mukana. Raja-aitoja ei voi rikkoa jos niitä ei riko. Nykytaide on löytänyt paljon uusia tapoja kokea ihmistä ja ihmisyyttä. Minusta tuntuu että jos sarjakuva jää vangiksi tiettyyn kerronnan tapaan tai esittämisen muotoon, on vaarana että ei enää kokeilla löytää uutta. Silloin puhutaan nykypäivässä vanhoilla menetelmillä. Itse olen sarjakuvan alalla vasta alkutekijöissä, on paljon sellaista mitä olen tekemiseni kautta oppinut ja vielä suurempi määrä sellaista mitä haluan kokeilla. Pääasiassa haluan esittää teoksiani kirjan muodossa ja koetan parhaani mukaan löytää käsikirjoittamilleni tarinoille mielekkään kuvallisen muodon. Etsiessäni tulen luullakseni myös jatkossa tekemään sivuloikkauksia kokeellisen tekemisen epämääräisille teille.

    Torniosta, sateen sydämestä – Anna Sailamaa

  11. Wow! Siinä tulikin tekstiä. Kiitos. Nyt on aivot unenpuutteesta niin jäässä että on vaikea sanoa mitään. Hansilla varmaan sama juttu kun on se lapsi tullut just. Kirjoittanee kuitenkin varmaan yhtä pitkän vastineen jossain vaiheessa. Kuvittelisin. Jäädään innolla odottelemaan.

  12. Äh, en ole aina hyvä artikuloimaan ajatuksiani kirjallisesti kun en ole tottunut netin keskusteluhin. Pääpointtina minulla oli etteivät ns. kokeellinen ja populaarimpi ole mielestäni täysin toisistaan irrallisia asioita, pikemminkin ne ruokkivat keskenään toisiaan. Mitä enemmän näistä asioista puhutaan sitä enemmän ne mielestäni aukeavat ja kaatavat esioletusten raja-aitoja. Ymmärtääkseni sekä elokuvan että sarjakuvan juuret ovat vankasti populaarikulttuurissa. Vaikka Cassavetesin filmejä joissain piireissä kutsutaan kokeellisiksi ne käyttävät silti samaa elokuvan kieltä ja menetelmää kuin Hollywoodin filmit. Se että on olemassa ns. kokeellista- / taidesarjakuvaa tarkottaa minulle että on olemassa suurempi avarus missä voi kokeilla ja kokea. Eikä tämä suinkaan mielestäni aina tarkoita että visuaalisen kustannuksella heitetään narraatio pesuveden mukana, sarjakuvalla tarinan kertominen on kuitenkin se media jonka olen valinnut. Se että on vapaus kokeilla tarkoittaa usein käytännössä että teen jotain sellaista mitä en ole aiemmin oivaltanut tai kokeillut sekä kuvissa (piirtämällä) että tarinan kerronnassa. Tietysti joskus tulee paskaa, mutta sehän kuuluu harjoituksen luonteeseen, olisi kai aika hankalaa saada kaikkia teoksiaan onnistumaan. Mutta jos esioletus on että kaikki erillainen/uusi on paskaa niin kannattasko mitään sitten kokeilla ylipäänsä? Omasta näkökulmasta katsottuna (joka siis perustuu sarjakuvaan visuaalisena muotona) en ymmärrä miksi on huono asia tehdä jotain toisella tavoin. Ei varmaan tietysti ole huono asia tehdä asioita jatkuvasti samalla tavalla. En vain nyt ymmärrä että mihin se tie vie. Tätä keskustelua olen käynyt lähinnä Kutin porukoiden kanssa, ja koska he tuntuvat olevan usein suurinpiirtein samoilla linjoilla omien ajatusteni kanssa, en ole vielä päässyt järkevästi juttusille ”toisesta näkökulmasta asiaa katsovien” kanssa. Ehkä tämä poikkeava näkökulma oli minulle syy jatkaa Hansin aloittamaa keskustelua. Mie myös hitusen ärsyynnyin koska kukaan ei koskaan tunnu sanovan mittään ääneen ja kaikki pittää lukea nettifoorumilta. Kyllä olisi mukava kasvokkainkin esittää ajatuksia ja jutella. Sillä tavoin sitten oppisi miten ihmiset keskustelevat sarjakuvasta ja sarjakuvan kehityksestä, nettimuoto kun tuntuu hiukkasen minulle vieraalta.
    Hyvää kesää kaikille ja Hyviä unia. -Anna Sailamaa

  13. Minun kanssakaan et pääse järkevästi juttusille kun näen asian pitkälti samalla tavalla kuin sinä. Sinun pitää tulla Lahteen. Ohjaan sinut sitten Hansin ovelle. Hansille muuten pisteet siitä että (oli mitä mieltä tahansa) se käyttää aikaa asioiden ajatteluun.

    Tämä on hyvä aihe keskustella. Ainoa harmi on että joutuu tekemään vastakkainasetteluja. Kuvataide/sarjakuva/elokuva/kirjallisuus. Taidesarjakuva/viihdesarjakuva. Kysymys on kai kuitenkin siitä että kykenee ottamaan vastaan, nauttimaan ja hyväksymään eritavoin ja keinoin ilmaistuja asioita. Vai? Henkilökohtaiset mieltymykset tulevat jossain kohtaa vastaan varmasti jokaisella mutta kuitenkin.

    Eilen käytiin Hansin kanssa Tampereella. Katsottiin myös TR1 näyttelyt. Mukana Tommi Musturin näyttely. Yllättäen Hans ei pahemmin vastustellut visiittiä. Teki varmaan minulle mieliksi. Siellä tuli mieleen että sarjakuva on aika viriili ja elinvoimainen taidemuoto verrattuna vaikkapa kuvataiteeseen (taas vastakkainasettelua sori). Kuvataide alkaa näyttäytyä minun silmissäni kangistuneelta, kuivalta ja tylsältä. Toki joukkoon mahtuu virkistäviä poikkeuksia kuten Ars Fennican voittanut Anssi Kasitonni. Ehkä se missä sarjakuvapuolella olisi näyttelyjutuissa eniten opittavaa on itse näyttelyiden rakentaminen. Monesti näkee vain suoraan seinään teipattuja kuvia. En viittaa tällä Telttaretki-näyttelyyn.

    Hesarin sivuilta löytyy muuten Harri Römpötin kirjoittama arvio näyttelystä: http://www.hs.fi/kulttuuri/nayttelyt/artikkeli/Sarjakuvan+ja+kuvataiteen+rajalla/HS20110619SI1KU038qd

  14. Pulmallista tässä ajatusten vaihdossa ja keskustelussa on odotamme sarjakuvalta eri asioita. Itse näen sarjakuvan kertomakirjallisuuden jatkeena. Tärkeintä sarjakuvassa minulle ovat ihan samat asiat kuin proosassa, jonka suhteen minulla myös on hyvin rajoittunut maku. Nautin kirjoista joissa on vaikeasti hahmotettava asia saatu kerrottua yksinkertaisella tavalla (taidesarjakuvassa sit just päinvastoin että yksinkertainen asia on usein sanottu mahdollisimman monimutkaisesti, lukijan energia menee yritykseen tulkita eikä eläytymiseen).

    Kirjallisuus ja sarjakuva parhaimmillaan on jotain että siinä kosketellaan ihmisen ajatuksissa ja tunteissa jotakin sellaista mihin ei pysty tietoisesti ajattelemalla tai suoraan sanomalla. On eri asia sanoa ääneen että ”juutalaisilla oli hirveää keskitysleireillä” kun kirjoittaa kirja jossa lukija pääsee samaistumaan ja elämään tekstin kautta tuon ylläkirjoitetun lauseen. Toisaalta on olemassa tunteita ja kokemuksia joita ei voi tiivistää yhteen sanaan eikä yhteen virkkeeseenkään vaan siihen tarvitaan kokonainen kirja, kutkuttelemaan sitä jotain tiettyä osaa aivoista. Tätä minä haen ja tästä minä nautin.

    Koska koen sarjakuvan kertomakirjallisuuden jatkeena, koen sarjakuvan visuaalisuuden mausteena tarinan päällä. Hyvä sarjakuvapiirtäjä osaa kuvata ihmistyypit just nappiin, ilmeet ja tilanteet. Viestii tekstillä tietoiseen mieleen ja kuvilla alitajuiseen. Lukija katsoo kuvaa ja pystyy heti astumaan tilanteeseen, toisin kuin kaunokirjallisuudessa jossa kuluu joskus paljonkin aikaa siihen että kerrotaan kuka tekee mitäkin ja missä. Sarjakuva on sillä tavalla erinomainen media että siinä lukija voi omaksua yhdessä hetkessä paljon enemmän informaatiota kuin proosateosta lukiessa. Sama juttu pätee toki elokuvaan.

    Taidesarjakuva on silleen huono termi että mitä se nyt sitten tarkoittaa? Taidetta on mielestäni mikä tahansa tekeminen jonka tekijä tekee juttua pitkälti omilla ehdoillaan eikä yritä tyydyttää jotain olemassaolevaa, tarkkaan määriteltyä tarvetta (kuten viihde tekee, esim televisiosarjat). Mutta jos ajatellaan taidesarjakuvana se mitä taidesarjakuvaksi usein sanotaan eli nämä galleriajutut ja runollisempi kerronta, niin omaan makuuni se on juuri sitä huonointa mahdollista kerrontaa eli että pintakerros tuntuu vaikealta mutta kokeilemisen ja taiteellisuuden alla on melko yksinkertainen ajatus. Ajatus jonka voisi välittää lukijalle paljon yksinkertaisemminkin ja tehokkaammin.

    Poikkeuksiakin on, kuten Marko Turusen monet sarjakuvat.

  15. Paljon kiitoksia vastauksista!

    On totta että keskustele on vaikeaa silloin kun osapuolilla on eri odotukset ja näkövinkkeli yhteiseen aiheeseen. Olin viime viikon Sodankylässä elokuvajuhlilla, piirsimme näytöksiin julisteita (minä piirsin lähinnä kylttejä). Pääsin hommiin tuttavani Emmi Jormalaisen kautta ja kun haastelin Emmin kanssa tästä aiheesta hän oli juuri sitä mieltä että sinun (Hans) lähtökohtasi sarjakuvaan poikkeaa omastani. Tämän keskustelun kautta hamotan selkeämmin myös omia lähtökohtiani. Tai siis kun peilaa itseään ja tekemisiään ihan toisesta näkökulmasta käy usein niin että oma näkemys joko syventyy tai muuttuu hiljalleen toiseksi. Sarjakuvaihmisten kanssa harmittavan harvoin pääsee keskustelemaan tekijöiden omista lähtökohdista. Olipa hyvä tuuri kun kirjoitin ja kun vastasit.

    Harmittavasti minulla ei taida olla aiheesta tällä hetkellä enempää sanottavaa. En vielä tunne niin hyvin kirjallisuutta että osaisin peilata sarjakuvan toimivuuttaa tai ei toimivuutta suhteessa proosaan. Jos ajattelen vaikkapa Marguerite Durasin teosta Kesäsade koen sen kerronnaltaan ja muodoltaan niin täysin sarjakuvasta irralliseksi asiaksi. Vaikka tiedän että monia Durasin teoksia on filmatisoitu, koen että hänen teostensa kieli, rakenne ja koskettavuus perustuvat nerokkaasti sanoihin, siis puhtaaseen sanalliseen kerrontaan, enkä osaa ajatella että sarjakuva voisi millään tavoin, mitenkään, koskaan kuulua samaan jatkumoon. Oma työskentelyni tuntuisi siis perustuvan puhtaasti kuviin ja vaikka tavoittelenkin kuvillani kerronnallista kokonaisuutta, koen että se tapahtuu muilla ehdoilla kuin kirjallisissa teoksissa. Tässä onkin nyt hetkeksi pohdittavaa.

    Olen samaa mieltä siinä suhteessa että hyvä teos (kuva tai kirja) koskettaa minussa jotain sellaista mihin en itse suoraan ajattelemalla yllä. Jos ajattelen kertomaperinnettä, joka ymmärtääkseni aikojen alussa lähti liikeelle suullisen perinteen kautta, koen että tarinoiden on tarkoitus jakaa jotain kertojan ja kuulijan välillä. Tämä edellyttää tietysti että sekä kertoja että kuulija käyttävät jossain määrin samaa kieltä. Nykyään puheen ja kirjallisen kerronnan ohella visuaalinen kuvasto on räjähdysmäisesti kasvanut. Minusta tuntuu että kuvanlukutaito ei ole seurannut samassa suhteessa kuvien määrän kasvun kanssa, tai siis että kuvallisen kerronnan saralta on vielä paljon löydettävää. Uskoisin että se asia mikä minut on innostanut sarjakuvien pariin on kiinnostus kuviin ja kuvalliseen kerrontaan. Voi olla myös mahdollista että kuvallinen ja sanallinen kerronta loppujen lopuksi tähtäävät toisistaan poikkeaviin päämääriin. Siinä asiassa olen Markon kanssa eri mieltä että taide (nykytaide tai mennyt) olisi tylsää. Suomessa ja Helsingissä, jossa suurimman osan näyttelyistä näen, on varmasti esillä myös tylsiä ja surkeasti kuratoituja kokonaisuuksia, mutta sen mitä museotyössä olen pakolla joutunut oppimaan on se että jos maltan pysähtyä ja katsoa ja tutustua siihen mitä näen/kuulen löydän pakolla joskus jotain mikä räjäyttää pään, oli se sitten Kiasma, Ateneum tai lasten kuvataidekoulun päättötöynäyttely. Joskus minusta tuntuu että taide on niinkuin ihmiset, aika monista en piittaa ja monet on minusta tyhmiä, heh, mutta koska en halua olla yksin niin hiljalleen tutustumalla löydän ne joiden kanssa tykkään olla ja joskus sitä hoksaa että aika yllättävätkin tyypit voi olla mukavia (ja paljon löytyy toki myös niitä joista en piittaa vaika kuinka tutustuisin).

    Kiitos ajatusten vaihdosta, tämä oli antoisaa. -Anna Sailamaa

  16. Enpä ala väittelemään tuosta kuvataideasiasta. Puhun luultavasti läpiä päähäni. Aika vähän tulee loppujen lopuksi käytyä näyttelyissä (plus olen kärsimätön). Tuntuu vain etten ole pitkään pitkään aikaan nähnyt näyttelyä mikä olisi yhtä innostava ja tuntuisi merkittävältä kuin vaikkapa Hagelbergin Silvia Regina. Ehkä asia korjaantuu kesemmällä jos tulee kierrettyä katsastamassa kesänäyttelyitä. Ars 11 on vielä katsomatta.

    Kiitos Anna.

  17. Äh, tuli liika saarnaavaan tyyliin minun vika kommentointi, sitä välistä innostuu liiaksi, son huono tapa. En ole mikkään asiantuntija taiteen alalla ja Arssia en ole vielä etes nähny. Oli antosa tämä keskustelu. Tervetuloa jos Helsingissä ollessa on luppoaikaa tapettavaksi niin keitämmä kahvit Katajanokalla.
    Hyvää Juhannusta, nyt son aika että suljen suuren suuni, morjens!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s